Katsoin äsken ohjelman Konginkankaan linja-auto-onnettomuudesta (uusi sarja Nelosella, "Katastrofin anatomia").

Tunteethan siinä nousi pintaan monta kertaa, kun vähän liiankin elävästi pystyin kuvittelemaan miten kamalaa se on kaikkien osallisten näkökulmasta ollut. Henkiinjääneiden, turmassa olleiden ihmisten läheisten, paikalle saapuneiden pelastushenkilökunnan, ynnä muiden kokemana.

Mieleen tulvivat omakohtaiset kokemukset liikenneonnettomuuksista (sekä läheltä piti-tilanteet että se kohdalle osunutkin), tutuille ja tutun tutuille tapahtuneet tapaturmat, nuorena menehtyneiden tuttujen kohtalo, palomiehinä ja ensihoitajina toimivien tuttujen työkokemukset, jne...

 

 

Samalla tajusin, miten helppoa nykyään on turruttaa tunteensa ja painaa ne vain jonnekin syvemmälle.
Yksinkertaisesti kieltäytyä ajattelemasta ja tuntemasta.
Paeta ajatuksiaan ja tunteitaan.
Se onnistuu liiankin helposti uppoutumalla internetin ihmeelliseen maailmaan; sosiaaliseen median, uutisten ja hauskojen youtube-videoiden selaamiseen.
Tai sitten keksimällä mitä tahansa muuta puuhailua; sanomalehden lukemista, villasukkien kutomista, musiikin kuuntelua, kavereiden tapaamista, elokuvissa käyntiä, urheilemista, siivoamista, jne.
Mitä tahansa, kunhan ei vain tarvitsisi pysähtyä kuuntelemaan hiljaisuutta ja niitä omia ajatuksiaan.

Tunnistan tämän piirteen myös itsessäni.
Erityisherkkänä tunteeni ovat voimakkaita ja ajatuksenkulku on loputonta ylianalysointia tapahtuneista ja vasta tulossa olevista asioista.
Pyrin tasoittamaan tunteideni heittelyä ja hiljentämään ajatuksiani tekemällä koko ajan jotain pientä, ja tuomalla taustalle jatkuvasti jotain ääntä. Aiemmin se oli yleensä musiikkia radiosta tai vaikka Spotifystä, nykyään huomaan laittavani youtubesta tai netti-tv:stä videoita toisensa jälkeen pyörimään. Kun joku höpöttelee "vieressäni" (vaikken sen kummemmin keskittyisi kuuntelemaan mitä hän sanoo), tuntuu kuin joku olisi pitämässä minulle seuraa, enkä ehdi silloin paneutua miettimään mitään kovin stressaavaa tai syvällistä.

Se ei tietystikään ole hyvä juttu pidemmän päälle.
Se, ettei suostu tuntemaan, käsittelemään tunteitaan ja miettimään mistä ne aiheutuvat.
Vuosien ajan padotut tunteet alkavat väkisinkin jossain vaiheessa aiheuttaa ongelmia ja estävät menemästä elämässä eteenpäin. Tietysti fyysisesti voi silti mennä eteenpäin - muuttaa toiselle paikkakunnalle, tai edetä vaikka työurallaan - mutta henkisesti voi samaan aikaan olla pahasti jumissa, niin itsensä kanssa kuin sitä kautta myös ihmissuhteissaan.
Ei voi olettaa, että oma elämä jotenkin maagisesti yhtäkkiä muuttuisi paremmaksi, jos kuitenkin jatkaa elämistään ja tekemisiään ihan samalla tavalla kuin ennenkin.

Kävin viime viikonloppuna näistä asioista aika pitkän ja rankankin keskustelun äitini kanssa, ja se varmasti on saanutkin nyt tällaiset ajatukset nousemaan pinnalle.
Yritänkin nyt pikkuhiljaa aukoa omia tunnelukkojani, loppuunkäsitellä kesken jääneitä kipeitä asioita ja traumoja, ja ylipäätään tunnistaa mistä tietyt ajatusmallini ovat lähtöisin ja miten voisin muuttaa niitä paremmiksi - tai oikeastaan oikeiksi, koska ne ovat enemmän tai vähemmän vääristyneitä eikä niitä voi perustaa mihinkään todelliseen.

Se ei kuitenkaan tapahdu ihan hetkessä. Se vaatii työtä ja aikaa.
Jostain on kuitenkin aloitettava.
Tällä kertaa annoin tuon TV-ohjelman esiin nostamille tunteilleni luvan tulla ulos asti, enkä tukahduttanut niitä keinotekoisesti.
Heti tuli hieman keveämpi olo.