Ristiriitaista.

Treenit sujuvat hyvin ja nousujohteisesti. Kunto kohenee ja kroppa vahvistuu pikkuhiljaa. Joka viikolla jaksaa paremmin kuin edellisellä viikolla.
Energiaa ja innostusta on riittänyt myös luonnossa liikkumiseen ja geokätköilemiseen.
Mutta muuhun sitä ei vielä riitäkään.

Treenaaminen ja kätköileminen pitävät minut pinnalla tällä hetkellä. Ne tuovat iloa, ja pitävät minut edes vähän aktiivisena.
Muutoin kaikki jäljellä oleva energia kuluu välttämättömistä arkiaskareista suoriutumiseen ja hereillä pysymiseen.

Nukun pitkiä yöunia, mutten silti meinaa jaksaa herätä aamuisin, ja koko valveilla olo ajan väsyttää.
Silmät ns. seisoo päässä, enkä pysty tai jaksa kohdentaa katsettani sen vertaa, että pystyisin vaikkapa lukemaan (tai kirjoittamaan blogia, tämäkin teksti syntyy hitaasti ja vaivalloisesti).
Unohtelen sanoja, lähimuistini on huono, teen tavallista enemmän virheitä lukiessa ja kirjoittaessa, pillahdan itkuun tai ärsyynnyn ja vihastun suunnattomasti ihan yllättäen ja mitättömistä asioista, palelen herkästi, eikä ruokakaan maistu kunnolla.

Lääkitystäni kilpirauhasen vajaatoimintaan on kyllä muutettu (kun edellinen todettiin toimimattomaksi), mutta muutokset pitää tehdä hitaasti, joten olotilakaan ei heti näin viikon aikana yhtäkkiä pompsahda dramaattisesti paremmaksi. Ainoa missä olen huomannut muutosta parempaan suuntaan on nimenomaan treeneissä jaksaminen.
Toivottavasti suunta on nyt kuitenkin oikea ja pääsisin täältä sumusta ja koomasta taas normaaliin elämään kunnolla kiinni.

Nyt en kykene tämän kummemmin runoilemaan, joten kerron kuvien avulla mitä viimeisen parin-kolmen viikon aikana on tapahtunut. (Osa kuvista on läheisteni ottamia.)
 

Mielenmaisemani on viime aikoina usein ollut yhtä synkkä kuin syysmyrsky.

 

Luonnossa liikkuminen ja geokätköily on kuitenkin tuonut iloa, onnistumisen elämyksiä ja upeita löytöjä.

 

Välillä jouduin kohtaamaan pelkojani, että pääsin käsiksi aarteeseen.

 

Välillä kätköt ovat niin ovelasti naamioituina, että etsimiseen menee hurjasti aikaa. Aina kätkö ei suostu tulemaan löydetyksi, mutta usein sinnikkyys palkitaan. Ei kannata luovuttaa!

 

Kätköillessä voi löytää yllättäviä, upeita paikkoja aivan kotinsa läheisyydestä.

 

 

Joskus voi käydä näin onnekkaasti, että törmää ihaniin luontokappaleisiin aivan vahingossa. Nämä supikoirat (?) sattuivat hengailemaan kovin otollisessa kätköpiilossa. En tiedä kumpi säikähti enemmän, minä vai tämä söpö karvapallo. Käteni tärisivät innostuksesta ja jännityksestä niin, etten tämän parempaa kuvaa saanut aikaiseksi, vaikka jonkin aikaa ehdimme toisiamme tuijotella silmiin, ennen kuin pienempi meistä lähti vauhdilla ja ryminällä pakoon metsän siimekseen.

 

Myös toisenlaisia aarteita voi luonnosta bongailla. Tänä syksynä olen nähnyt monenlaisia sydämiä... <3

 

Korkealta näkee kauas.

 

Treeneissä nämä maisemat ovat käyneet enemmäin kuin tutuiksi vuosien varrella. Ylämäessä ja portaissa treenaataan aina syksyisin, satoi tai paistoi. Mukavinta treenaaminen on hyvässä seurassa. Tänä syksynä olen päässyt nauttimaan sekä perheenjäsenteni että muutamien eri urheilukavereideni seurasta raittiissa ulkoilmassa.

 

Valoa kohti.