Eilen oli vihdoin ja viimein The Day!
Tapasin Linkin Parkin miekkoset.

Sitä hetkeä ehdin puoli vuotta jo odottaakin. Tai tavallaan sitä on odottanut jo monta vuotta, mutta 6 kk sitten se odottaminen konkretisoitui pelkästä haaveesta todelliseksi päivämääräksi ja paikaksi, jotka pystyin merkitsemään kalenteriin.

Nyt olotila on lähinnä krapulainen. Päätä särkee, maha on vähän sekaisin, väsyttää.
Ei tosin alkoholin takia. Tämä olotila johtuu ihan vaan pitkästä ulkona vietetystä päivästä. Syöminen ja veden juominen jäi huonolle tolalle, ja seisoskelua ja kävelyä (ja myöhemmin illalla pomppimista) kertyi päivän aikana monen monta tuntia. Yöunetkin on jääneet lyhyiksi. Ensin keikkaa ja tapaamista edeltävänä yönä en jännitykseltäni ja malttamattomalta odotukseltani saanut nukuttua, ja eilen illalla uni ei meinannut tulla, kun kävin päivän tapahtumien takia niin ylikierroksilla.

Päivän aikana kävi kyllä muutamaan kertaan mielessä, että ehkä yksi lonkero tai siideri olisi vain hyväksi ja rauhoittaisi hermojani sopivasti. Jännitys kasvoi välillä nimittäin niin kovaksi, että tuntui etteivät jalkani enää kanna ja pyörryn hetkellä minä hyvänsä. Sydän pamppaili hurjana, oli kuuma, kädet tärisivät ja hihitytti.
Onneksi pysyin kuitenkin sen verran selväjärkisenä, että tajusin alkoholin nauttimisen vain pahentavan tilannetta, ja rauhoittelin itseäni ihan vain hengittelemällä syvään ja rauhallisesti.

 

 

Täytyy myöntää, että eilen illalla kotiin päästyäni olin kuitenkin aika raivona.

Mietin, että sainko (ystävieni lahjoittamille) rahoilleni oikeasti vastinetta, kun bändin jäsenten tapaaminen oli niin nopea ja mielestäni huonosti järjestetty. Keikallakaan en nähnyt kunnolla lavalle, vaikka olin lähellä lavaa, sillä suoraan edessäni oli joku hieman minua pidempi henkilö, joka peitti näkökenttäni tehokkaasti. Sain välillä melkein nyrkistäkin naamaan, kun hän heilutti käsiään niin vauhdikkaasti taaksepäin.
Musta tuntui myös siltä, että bändin jäsenet eivät olleet keikalla ihan terävimmillään eivätkä ottaneet yleisöä niin hyvin huomioon kuin edellisellä Suomen keikallaan. Osa jätkistä tuntui myös kiirehtivän nimmareiden jaon ja fanien tapaamisen läpi vain mahdollisimman nopeasti, sanomatta lähes sanaakaan ja keskittymättä faneihin sen kummemmin.

Tuntui käsittämättömältä, että bändin vapaaehtoisesti järjestämä tilaisuus näytti olevan heille kauheata pakkopullaa ja tekosyynä nopealle tapaamiselle pidettiin kiireistä aikataulua.
Me fanit olimme keikkapaikalla kuitenkin jo ennen kahta iltapäivällä ja keikka alkoi vasta kahdeksan jälkeen. Tapaamiseen jonotimme vartin yli kuudesta alkaen, mutta bändin näimme vasta noin seitsemän aikaan. Faneja oli paikalla melkein 40 ja tapaaminen oli ohi muutamassa minuutissa. Siinä ei paljoa jäänyt face to face -aikaa per fani. Outoa, ettei bändiltä löytynyt edes muutamaa minuuttia enempää aikaa, jolloin ei olisi tarvinut pitää niin kovaa kiirettä.

Tapaamispaikkakin oli huono. Olimme melko lähellä lavaa, keikkabussien takana. Samaan aikaan lavalla oli esiintymässä lämppäri, joten meteli oli aika kova. Puheesta ei meinannut saanut selvää. Paikkavalinnankin takia tapaamistilanne tuntui tosi rauhattomalta ja hektiseltä.

 

Linkin Park Crew:n ottamia kuvia fanitapaamisesta.

 

Nukuttuani yön yli, katseltuani päivän aikana otettuja kuvia ja kuunneltuani keikalta nauhoitettuja pätkiä totesin, että mielipiteeni eilisestä on nyt aivan erilainen.

Olihan se hiton siistiä!!

Pääsin vaihtamaan muutaman sanan melkein kaikkien bändin jäsenten kanssa, sain kaikilta nimmarit, pääsin yhteiskuviin heidän kanssaan ja keikkakin oli oikeasti hyvä.

Keikan kappalevalikoima oli hyvä (vaikka eipä bändin tuotannosta huonoja biisejä löydykään) ja sisälsi erikoisuuksia, valoshow oli hieno (vaikkei sillä niin väliä), keikka sopivan pitkä, miljöö hieno ja sää kaunis.
Ja Chesterin ääni on vaan niin maagisen hyvä (myös silloin kun livevedossa tulee pari kertaa laulettua aavistuksen verran nuotin vierestä).

Tyypit kiertää kuitenkin tosi nopealla tahdilla nyt, ja kiertuetta on enää muutama keikka jäljellä. Ei ihme jos väsymys jo vähän painaa ja lauluääni on kovilla. Siihen nähden liveveto oli kaikilta jätkiltä tosi energinen ja onnistunut.

Jälkikäteen ajateltuna myös tapaaminen oli tosi kiva.
Fanit eivät saaneet itse ottaa tapaamisen aikana kuvia, mutta Linkin Park Crew:n henkilökunta tallensi tilanteen meidän puolestamme.
Phoenixille sain sanottua, että kiva tavata, ja hän kohteliaasti vastasi, että on kiva tavata sinutkin. Ja kysyi miten menee. Myönsin, että hermostuttaa hirveästi mutta muuten menee hyvin. Hän rauhoitteli, että älä turhaan hermoile.
Kerroin Robille, Chesterille ja Mikelle, että he kirjoittivat nimmarinsa itse ottamani kuvan viereen. Kaikki näyttivät pitävän kuvasta ja kehuivat sitä. Rob pysähtyi katsomaan kuvaa vähän tarkemmin (hän on kuvassa ns. isossa roolissa) ja sanoi jostain syystä vielä erikseen kiitokset minulle! Miksi hän nyt minua kiitteli, minähän siinä kiitollinen olin!
Kaikki muistivat myös katsoa silmiin, ja varsinkin Chester hymyili niin kauhean söpöstikin vielä... Awww!

Joe ja Brad sen sijaan poukkoilivat niin vauhdilla edes takaisin, etten ehtinyt sanoa heille kuin "Hi!" ja "Thank you!" ja he olivat jo tiessään. Nämä veijarit liikkuivat niin vikkelästi, ettei heitä näkynyt kovin monessa valokuvassakaan. Heidän nimmarinsa olivat myös hyvin mielenkiintoiset... Muiden nimmareista sentään suurinpiirtein saa selvää, kenen nimeä ne esittävät, mutta Joen ja Bradin signeeraukset ovat melkoisia hieroglyfejä. Ei siis siksi, että ne olisivat epäselviä, vaan siksi että ne eivät muistuta kummankaan nimeä. Ne ovat sinänsä hienoja, mutta en tiedä onko ne varta vasten harjoiteltuja puumerkkejä vai läpällä piirrettyjä ja joka kerta erilaisia. Kumpi vain sopisi kyllä näiden miesten tyyliin.

Meitä faneja ohjeistettiin olemaan koskematta bändiläisiin tapaamisen aikana, tai pitäytymään ainakin vain fist bumpeissa tms., elleivät miehet itse tee aloitetta vaikkapa halaukseen.
Olisin kovasti paljon halunnut halata ainakin Chesteriä, mutta en uskaltanut pyytää muuta kuin high fiven. Heti minun jälkeeni vuorossa ollut tyttö sen sijaan pyysi, ja sen jälkeen melkein kaikki sitten halasivat häntä. Arvaa vaan harmittaako nyt, etten uskaltanu kysyä itekin...

 

Lavalla superstaroja eli Dead By April ja minä... :D

 

Ennen tapaamista pääsimme myös opastetulle kierrokselle backstagelle. Se oli tosi kiva, tapaamamme keikkahenkilökunta oli todella mukavaa ja he kertoivat mielenkiintoisia juttuja "kulissien takaa". Kävimme yhdessä keikkabusseista, pukeutumis-/valmistautumishuoneessa, kokkailuhuoneessa, kiertelimme ylipäätään keikka-alueella ja pääsimme kaiken huipuksi käymään myös esiintymislavalla. Näimme siis lähietäisyydeltä kaikki instrumentit ja saimme hieman fiilistellä lavallaoloa. Lämppärillä oli juuri silloin soundcheck, joten meno oli äänekästä ja savukoneet sauhusivat.

Illan kruunasi sitten itse keikka. En taaskaan pystynyt olemaan laulamatta bändin mukana, vaikka lauluääneni on niin kamala, etten ikinä kehtaa muiden kuullen ääneen laulaa. Musiikin mukana oli myös pakko hytkyä ja pomppia, vaikka jalkoja särki päivän rasituksista jo ennen keikan alkua.
Loppuillasta ääni olikin melko käheänä ja jalkoja jomotti niin kuin kaikista kovimpien treenien jälkeen tekee.

Mutta ne ovat onneksi ohimeneviä ongelmia ja kroppa palautuu kyllä.
Muistot ja valokuvat sen sijaan säilyvät.