Nyt masentaa.
Ja väsyttää.

Oon ylipäätään kaikin tavoin toimintakyvytön ja allapäin.

 

Synkkyyttä on nyt myös ulkona.

 

Tiedän, mistä tämä johtuu. Se ei silti auta pääsemään tästä olotilasta yli. Kai se pitää nyt vain kokea ja käydä läpi. Kunhan se vain ei jäisi pidemmäksi aikaa päälle...

Tämä on monen asian summa.

Yksi suuri tekijä on kilpirauhasen vajaatoimintaan kokeilussa oleva uusi lääkitys, joka ei nyt vaan (ainakaan vielä) toimi. Siksi väsyttää, palelee jatkuvasti, unohtelen asioita, en jaksa keskittyä, mielialat ailahtelevat, koko kroppa tuntuu raskaalta ja pää sumealta.

Toinen suuri tekijä on se, että olen erityisherkkä. Koen iloiset asiat voimakkaasti, mutta niin myös ne ikävämmät asiat. Maanantaina oli päivä, jota olin odottanut kauan. Koko päivän olin hirmu innoissani, hermostuksissani ja jännitin päivän tapahtumia. Päivä oli raskas myös fyysisesti, kun kävelyä ja seisoskelua tuli paljon, eikä yhtään kunnon ruokaa tullut aamupalan jälkeen syötyä, vaan eväillä oli pakko pärjätä.

Kun sitten tuo tunteiden vuoristoradan ehdoton huippu tuli maanantaina koettua, ei sieltä ollut kuin yksi suunta.
Alaspäin.

Erityisherkkyyteni vuoksi kontrasti maanantain riemun ja sen jälkeisten päivien alakuloisuuden välillä on raju.
Masentavaa fiilistä pahentaa vielä samaan aikaan alkanut syksy. Minä kun kesää rakastavana ihmisenä inhoan syksyä ja talvea enkä haluaisi suostua päästämään irti kesän auringosta ja lämmöstä.
Ja samaan aikaan pitäisi olla täynnä tarmoa aloittaa taas uusi lukuvuosi opintojen parissa.

Ei hyvä yhdistelmä minulle.

 

Kaipaan kesän vihreyttä, valoa ja lämpöä.

 

Kirjoittaminen kuitenkin auttaa. Vaikkakin vain vähän, auttaa se silti.
Saan järjesteltyä ajatuksiani ”paperille”, ja samalla tuntuu kuin joku ystävä kuuntelisi murheitani.
Ja se ajatus lohduttaa.