Tämä blogi on ollu tauolla monestakin eri syystä, mutta nyt tuntuu siltä, että haluan taas jatkaa bloggailua.

En jatka sitä kuitenkaan täällä, vaan ihan uudessa blogissa...
Mut nimittäin valittiin muutama päivä sitten bloggaajaksi uudehkoon Stoori-blogiportaaliin.
Ja äsken julkaisin sinne ensimmäisen postaukseni.

Uuden blogin pitäminen jännittää tosi paljon, koska esiinnyn siellä avoimesti omalla nimelläni ja naamallani.
Tässä on viime aikoina tullut kuitenkin koettua hullumpiakin asioita ihan positiivisin seurauksin, joten päätin uskaltaa tehdä myös tämän. Vähän piti itseä potkia persauksille, mutta löytyihän se rohkeus hypätä tuntemattomaan lopulta jostain.

Pidän tämän blogin auki ainakin jonkin aikaa vielä, mutta tuskin kirjoittelen tänne enää uusia juttuja.
Kuulumisiani pääset sen sijaan lukemaan nyt täältä: www.stoori.fi/hetkessa

Rohkeaa ja yllätyksellistä alkanutta vuotta kaikille! :)

En oo ikinä ollu mikään bilehile.
Ala- ja yläasteen aikana kävin silloin tällöin diskossa kavereiden kanssa.
Lukioaikana ja yliopiston parina ekana vuotena ei tullut käytyä ulkona juuri ollenkaan, kun keskityin enemmän urheilemiseen ja opiskelemiseen. Toisaalta lähimpään kaveripiiriini ei liiemmin kuulunut juhlijatyyppejä.
Muutaman viime vuoden aikana olen käynyt aiempaan verrattuna vähän useammin ulkona, mutta silloinkin tavoitteena on päästä joko tanssimaan taikka sitten johonkin kuppilan nurkkaan pelailemaan lautapelejä ja juttelemaan kavereiden kanssa. Se on hauskaa ja mukavaa, virkistävää vaihtelua, mutta toisaalta myös raskasta ja vaatii palautumisaikaa jälkikäteen. Enkä tarkoita nyt krapulaa.

Koska olen erityisherkkä, meteli ja ihmispaljous tekevät olostani hankalan, ja ylikuormittavat aistejani. Baareissa musiikki soi niin kovalla ja/tai puheensorina on niin korvia huumaavaa, että muiden kanssa keskustelu on minulle todella hankalaa. En pysty blokkaamaan taustahälyä mitenkään pois, joten keskustelukumppanin sanoista on todella vaikeaa saada selkoa. Tunnetta on vaikea selittää, mutta yritän silti... Kaikki ympärilläni kuuluvat äänet ikäänkuin huutavat aivoilleni olevansa yhtä tärkeitä ja vaativat yhtä paljon huomiota, ja huomioni meneekin siten yhtä aikaa liian moneen asiaan, enkä pysty tietoisesti keskittämään ja terävöittämään aistejani tiettyä asiaa kohtaan. Ympärilläni vallitsee melkoinen kakofonia, josta on vaikea erottaa yksittäisiä ääniä.

Minä myös jännitän sosiaalisia tilanteita, joissa olen tekemisissä muiden kuin lähimpien ystävieni tai perheenjäsenteni kanssa. Aina kun huomio kiinnittyy syystä tai toisesta minuun, sisälläni alkaa jyllätä. Syke pomppaa taivaisiin, lihakset alkavat täristä, hikoiluttaa, tulee voimaton ja vetelä olo fyysisesti (voisin helposti menettää tasapainoni tai jalat voisivat pettää alta), puheeni alkaa herkästi takeltelemaan ja aivot saattavat yhtäkkiä lyödä ihan tyhjää. Näin käy aina kun tiedän, että kohta tulee minun vuoroni sanoa jotain porukalle (esimerkiksi perinteisissä "tutustumisleikeissä", tai vaikka luennolla vastatessa opettajan kysymykseen), ja myös silloin kun juttelen (kaveri)porukassa ja yhtäkkiä tulen (liian) tietoiseksi siitä, että puheenvuoroni kestää hieman pidempään kuin yhden lauseen verran ja muut todella katsovat ja kuuntelevat minua.

Siksi vietän mieluummin aikaa kavereideni kanssa jonkun kotona. Musiikin volyymin voi säätää haluamakseen (tai sitä ei tarvitse olla ollenkaan), olo on kotoisa eikä jutellessa tarvitse jännittää, ja olostaan voi oikeasti vain nauttia.
Mutta kuten sanoin, silloin tällöin on mukava käydä myös tanssimassa ja/tai viettämässä iltaa myös muidenkin kuin niiden lähimpien ystäviensä kanssa.

 

Illanistujaiset ja lautapelit ystävien kanssa ovat erityisherkän näkökulmasta mukavat bileet.

 

Menneenä viikonloppuna olikin sitten pitkästä aikaa sellainen ilta. Kyseessä olivat ikäänkuin iso kotibileet. Meillä oli oma, vain meille varattu tila, mutta porukkaa oli paljon, joten meteliäkin riitti. Porukka oli kuitenkin enimmäkseen tuttua tai vähintäänkin puolituttua, joten kynnys osallistua oli pienempi vaikka tiesin, että porukkaa tulee olemaan paljon pienessä tilassa.

Erityisherkän piirteisiin kuuluu, että käy tuhansia eri skenaarioita mielessään läpi tulevista tapahtumista, ja myös jälkikäteen kelaa mielessään läpi uudelleen ja uudelleen jo tapahtuneet keskustelut, kohtaamiset, kommellukset, hyvät hetket, yllättävät hetket, muiden sanat, katseet, ilmeet ja eleet, jne. jne. jne.
Tiesin etukäteen suurin piirtein ketä kaikkia juhliin on tulossa. Tiesin suurin piirtein millaisessa ympäristössä juhlat pidetään. Se riitti. Itse asiassa paljon vähempikin riittäisi. Mieleni ehti parin viime viikon aikana käymään läpi erilaisia versioita siitä mitä juhlissa voisi tapahtua, kenen kanssa siellä keskustelisin ja mistä, jne.
Tarkennuksena siis vielä, että en tietoisesti istu alas ajattelemaan asiaa, vaan nämä kuvitteeliset skenaariot pyörivät mielessäni taustalla samalla kun teen muita asioita. Aivoni ja mieleni ikäänkuin elävät omaa elämäänsä, en yleensä pysty keskeyttämään ajatuksenkulkuani tuollaisissa tilanteissa.
Ja ainahan kuvittelemani skenaariot eivät ole mitään miellyttäviä, joten stressaannun ja ahdistun myös helposti alati mielessäni pyörivien asioiden vuoksi. Toisinaan vilkas ja elävä mielikuvitus ovat vain hyvä juttu, siitä saa myös paljon positiivista irti ja paljon iloa elämään.

Todellisuus on kuitenkin onneksi kuvitelmia ihmeellisempää ja hienompaa, ja yleensä mikään ei mene juuri siten kuin olen kuvitellut etukäteen. Ja yleensä asiat menevät nimenomaan mukavammin ja kivemmin kuin olen kuvitellut.
Tälläkin kertaa kävi niin. Jäi vähän harmittamaan, etten ehtinyt jutella kaikkien niiden tuttujen kanssa, joiden kanssa olisin halunnut, mutta toisaalta eteeni tuli sellaisia kohtaamisia ja tilanteita, joita en olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan osannut arvata. Sain jutella sekä vanhojen että ihan uusien tuttujen kanssa, sain kuulla pari kivaa positiivista asiaa yllättäviltä tahoilta, sain itsekin sanoa sellaisia asioita muille, ja sain ennen kaikkea nauraa ja tanssia paljon.

 

Yhdessäoloa, huumoria, naurua, tanssia ja vähän paljasta pintaakin...

 

Mieleeni jäi kyllä pyörimään ja kaihertamaan muutama tilanne joissa olisin halunnut näin jälkikäteen ajateltuna toimia tai sanoa toisin, jättää sanomatta jotain, tai avata suuni kun olin hiljaa, sekä se, että miltä mahdoin tanssiessani näyttää ja mitä muut ajattelivat siitä...
(Tanssin ilo ja huumorin ja naurun määrä illan aikana onneksi kuitenkin voittavat nämä ikävämmät puolet!)

Tarvitsin myös kokonaisen päivän juhlien jälkeen, jolloin en ollut juuri minkäänlaisessa yhteydessä keneekään. Oleskelin vain kotona yksikseni ihan rauhassa ja juuri niinkuin halusin, ilman että tarvitsi miettiä muiden mielipiteitä tai sanoja tai mitään.
Kovalla soineen musiikin, puheensorinan ja tanssimisen vuoksi myös nukkuminen on juhlien jälkeen minulle aina vaikeaa. Kroppa käy ylikierroksilla tanssimisesta ja pomppimisesta, ja musiikki ja muu äänimaailma juhlista soi päässäni pitkään kotiin saapumisen jälkeenkin. Sen takia yöunet jäivät tälläkin kertaa lyhyiksi, ja vapaapäivä juhlien jälkeen oli hyvä juttu.

Tarvitsen tällaista yksinoloa akkujen lataamisaikaa muutenkin säännöllisesti. Vaikka ystävien kanssa ajan viettäminen ja tanssilattialla heiluminen on hauskaa, en jaksaisi sitä liian usein. Pidemmän päälle se vain kuluttaisi akkujani, eivätkä ne ehtisi latautua missään välissä.
Eli - tässäkin asiassa - kohtuus ja tasapainon löytäminen on tärkeintä.

Naurua ja iloa täytyy kuitenkin tavalla tai toisella elämässä aina olla.

P.S. Sori kun tästä tuli näin rönsyilevä teksti... :)

Ristiriitaista.

Treenit sujuvat hyvin ja nousujohteisesti. Kunto kohenee ja kroppa vahvistuu pikkuhiljaa. Joka viikolla jaksaa paremmin kuin edellisellä viikolla.
Energiaa ja innostusta on riittänyt myös luonnossa liikkumiseen ja geokätköilemiseen.
Mutta muuhun sitä ei vielä riitäkään.

Treenaaminen ja kätköileminen pitävät minut pinnalla tällä hetkellä. Ne tuovat iloa, ja pitävät minut edes vähän aktiivisena.
Muutoin kaikki jäljellä oleva energia kuluu välttämättömistä arkiaskareista suoriutumiseen ja hereillä pysymiseen.

Nukun pitkiä yöunia, mutten silti meinaa jaksaa herätä aamuisin, ja koko valveilla olo ajan väsyttää.
Silmät ns. seisoo päässä, enkä pysty tai jaksa kohdentaa katsettani sen vertaa, että pystyisin vaikkapa lukemaan (tai kirjoittamaan blogia, tämäkin teksti syntyy hitaasti ja vaivalloisesti).
Unohtelen sanoja, lähimuistini on huono, teen tavallista enemmän virheitä lukiessa ja kirjoittaessa, pillahdan itkuun tai ärsyynnyn ja vihastun suunnattomasti ihan yllättäen ja mitättömistä asioista, palelen herkästi, eikä ruokakaan maistu kunnolla.

Lääkitystäni kilpirauhasen vajaatoimintaan on kyllä muutettu (kun edellinen todettiin toimimattomaksi), mutta muutokset pitää tehdä hitaasti, joten olotilakaan ei heti näin viikon aikana yhtäkkiä pompsahda dramaattisesti paremmaksi. Ainoa missä olen huomannut muutosta parempaan suuntaan on nimenomaan treeneissä jaksaminen.
Toivottavasti suunta on nyt kuitenkin oikea ja pääsisin täältä sumusta ja koomasta taas normaaliin elämään kunnolla kiinni.

Nyt en kykene tämän kummemmin runoilemaan, joten kerron kuvien avulla mitä viimeisen parin-kolmen viikon aikana on tapahtunut. (Osa kuvista on läheisteni ottamia.)
 

Mielenmaisemani on viime aikoina usein ollut yhtä synkkä kuin syysmyrsky.

 

Luonnossa liikkuminen ja geokätköily on kuitenkin tuonut iloa, onnistumisen elämyksiä ja upeita löytöjä.

 

Välillä jouduin kohtaamaan pelkojani, että pääsin käsiksi aarteeseen.

 

Välillä kätköt ovat niin ovelasti naamioituina, että etsimiseen menee hurjasti aikaa. Aina kätkö ei suostu tulemaan löydetyksi, mutta usein sinnikkyys palkitaan. Ei kannata luovuttaa!

 

Kätköillessä voi löytää yllättäviä, upeita paikkoja aivan kotinsa läheisyydestä.

 

 

Joskus voi käydä näin onnekkaasti, että törmää ihaniin luontokappaleisiin aivan vahingossa. Nämä supikoirat (?) sattuivat hengailemaan kovin otollisessa kätköpiilossa. En tiedä kumpi säikähti enemmän, minä vai tämä söpö karvapallo. Käteni tärisivät innostuksesta ja jännityksestä niin, etten tämän parempaa kuvaa saanut aikaiseksi, vaikka jonkin aikaa ehdimme toisiamme tuijotella silmiin, ennen kuin pienempi meistä lähti vauhdilla ja ryminällä pakoon metsän siimekseen.

 

Myös toisenlaisia aarteita voi luonnosta bongailla. Tänä syksynä olen nähnyt monenlaisia sydämiä... <3

 

Korkealta näkee kauas.

 

Treeneissä nämä maisemat ovat käyneet enemmäin kuin tutuiksi vuosien varrella. Ylämäessä ja portaissa treenaataan aina syksyisin, satoi tai paistoi. Mukavinta treenaaminen on hyvässä seurassa. Tänä syksynä olen päässyt nauttimaan sekä perheenjäsenteni että muutamien eri urheilukavereideni seurasta raittiissa ulkoilmassa.

 

Valoa kohti.

Katsoin äsken ohjelman Konginkankaan linja-auto-onnettomuudesta (uusi sarja Nelosella, "Katastrofin anatomia").

Tunteethan siinä nousi pintaan monta kertaa, kun vähän liiankin elävästi pystyin kuvittelemaan miten kamalaa se on kaikkien osallisten näkökulmasta ollut. Henkiinjääneiden, turmassa olleiden ihmisten läheisten, paikalle saapuneiden pelastushenkilökunnan, ynnä muiden kokemana.

Mieleen tulvivat omakohtaiset kokemukset liikenneonnettomuuksista (sekä läheltä piti-tilanteet että se kohdalle osunutkin), tutuille ja tutun tutuille tapahtuneet tapaturmat, nuorena menehtyneiden tuttujen kohtalo, palomiehinä ja ensihoitajina toimivien tuttujen työkokemukset, jne...

 

 

Samalla tajusin, miten helppoa nykyään on turruttaa tunteensa ja painaa ne vain jonnekin syvemmälle.
Yksinkertaisesti kieltäytyä ajattelemasta ja tuntemasta.
Paeta ajatuksiaan ja tunteitaan.
Se onnistuu liiankin helposti uppoutumalla internetin ihmeelliseen maailmaan; sosiaaliseen median, uutisten ja hauskojen youtube-videoiden selaamiseen.
Tai sitten keksimällä mitä tahansa muuta puuhailua; sanomalehden lukemista, villasukkien kutomista, musiikin kuuntelua, kavereiden tapaamista, elokuvissa käyntiä, urheilemista, siivoamista, jne.
Mitä tahansa, kunhan ei vain tarvitsisi pysähtyä kuuntelemaan hiljaisuutta ja niitä omia ajatuksiaan.

Tunnistan tämän piirteen myös itsessäni.
Erityisherkkänä tunteeni ovat voimakkaita ja ajatuksenkulku on loputonta ylianalysointia tapahtuneista ja vasta tulossa olevista asioista.
Pyrin tasoittamaan tunteideni heittelyä ja hiljentämään ajatuksiani tekemällä koko ajan jotain pientä, ja tuomalla taustalle jatkuvasti jotain ääntä. Aiemmin se oli yleensä musiikkia radiosta tai vaikka Spotifystä, nykyään huomaan laittavani youtubesta tai netti-tv:stä videoita toisensa jälkeen pyörimään. Kun joku höpöttelee "vieressäni" (vaikken sen kummemmin keskittyisi kuuntelemaan mitä hän sanoo), tuntuu kuin joku olisi pitämässä minulle seuraa, enkä ehdi silloin paneutua miettimään mitään kovin stressaavaa tai syvällistä.

Se ei tietystikään ole hyvä juttu pidemmän päälle.
Se, ettei suostu tuntemaan, käsittelemään tunteitaan ja miettimään mistä ne aiheutuvat.
Vuosien ajan padotut tunteet alkavat väkisinkin jossain vaiheessa aiheuttaa ongelmia ja estävät menemästä elämässä eteenpäin. Tietysti fyysisesti voi silti mennä eteenpäin - muuttaa toiselle paikkakunnalle, tai edetä vaikka työurallaan - mutta henkisesti voi samaan aikaan olla pahasti jumissa, niin itsensä kanssa kuin sitä kautta myös ihmissuhteissaan.
Ei voi olettaa, että oma elämä jotenkin maagisesti yhtäkkiä muuttuisi paremmaksi, jos kuitenkin jatkaa elämistään ja tekemisiään ihan samalla tavalla kuin ennenkin.

Kävin viime viikonloppuna näistä asioista aika pitkän ja rankankin keskustelun äitini kanssa, ja se varmasti on saanutkin nyt tällaiset ajatukset nousemaan pinnalle.
Yritänkin nyt pikkuhiljaa aukoa omia tunnelukkojani, loppuunkäsitellä kesken jääneitä kipeitä asioita ja traumoja, ja ylipäätään tunnistaa mistä tietyt ajatusmallini ovat lähtöisin ja miten voisin muuttaa niitä paremmiksi - tai oikeastaan oikeiksi, koska ne ovat enemmän tai vähemmän vääristyneitä eikä niitä voi perustaa mihinkään todelliseen.

Se ei kuitenkaan tapahdu ihan hetkessä. Se vaatii työtä ja aikaa.
Jostain on kuitenkin aloitettava.
Tällä kertaa annoin tuon TV-ohjelman esiin nostamille tunteilleni luvan tulla ulos asti, enkä tukahduttanut niitä keinotekoisesti.
Heti tuli hieman keveämpi olo.

 

Uuden harjoituskauden aloittaminen on aina kivaa.

Kilpailukauden jälkeen on hetki pidetty taukoa normaaleista treeneistä, on saanut tehdä sitä mitä huvittaa, sen verran kuin huvittaa ja milloin huvittaa. Mieli ja kroppa on saanut palautua edellisen harjoitus- ja kilpailukauden rasituksista.
Ennen varsinaisten treenien aloittamista palaveerataan valmentajan kanssa: mietitään tavoitteet seuraavalle kaudelle ja tehdään suunnitelma miten sitä tavoitetta kohti mennään. Edellisisitä vuosista viisastuneena jätetään harjoitusohjelmaan hyväksi havaittuja treenejä, lisätään jotain uutta, muutetaan ehkä treenien paikkaa, jätetään kokonaan pois turhaksi tai huonoksi koettuja asioita, ja mietitään kovien ja kevyiden treenien sekä lepopäivien rytmitystä sen hetkiseen elämäntilanteeseen sopivaksi.

Hyvin menneen kauden jälkeen sitä on intoa täynnä päästä rakentamaan entistä parempaa kuntoa jo valmiiksi hyvän pohjan päälle, kun taas loukkaantumisen tai muuten vain huonosti sujuneen kauden jälkeen on ihanaa kun voi taas aloittaa tavallaan puhtaalta pöydältä.

Joka tapauksessa uuden harjoituskauden alussa energiaa, intoa ja motivaatiota riittää aina yllin kyllin.

Tänään oli erityisen mukavaa päästä taas käsiksi "oikeisiin" treeneihin, kun näistä alkusyksyn perinteisistä treeneistä on ollut taukoa jo kaksi vuotta. Vuosi sitten olin nimittäin polvileikkauksessa ja syksy kului siitä toipuessa ja jalkaa kuntouttaessa. Monta tuskaisen pitkää viikkoa meni kyynärsauvojen kanssa könkätessä ja vielä paljon pidempään ennen kuin pystyin pyöräilemään, saati sitten ottamaan ensimmäisiä juoksuaskelia.
Miten mahtavaa onkaan huomata, kuinka paljon vuodessa on tapahtunut kehitystä: jalka toimii lähes normaalisti ja pystyn juoksemaan ja hyppimään niin kuin ennenkin!

Lähtökohdat uuteen kauteen ovat siis paaaaljon paremmat kuin vuosi sitten. Siihen nähden viime kesä menikin yllättävän hyvin kisojen osalta. Ja loogisesti ajateltuna ensi kesän pitäisi mennä sitten vieläkin paremmin... ;)
Joka tapauksessa nautin niin paljon urheilemisesta, että jo pelkästään terveenä ja kivuttomana treenaaminen riittää hyvin pitkälle.

Urheiluun liittyy silti hyvin vahvasti myös oman suorituskyvyn ja taitojen rajojen testaaminen. Treeneissä voi testata voimaominaisuuksia, nopeutta, räjähtävyyttä, jne. ja kilpailuissa hakea niiden kaikkien ominaisuuksien tuomista esille yhtä aikaa yhdessa urheilusuorituksessa. On kivaa antaa kaikkensa, katsoa minkälaisen tuloksen sillä saa aikaiseksi, ja sitten kehittää itseään yhä paremmaksi ja kokeilla uudestaan kuinka paljon enemmän itsestään voi vielä saada irti.

Minulle tärkeämpää onkin nimenomaan itseäni vastaan kilpaileminen. Joskus ennen muita vastaan kilpaileminen ja muiden voittaminen oli tärkeämpää. Nykyään keskityn vain omaan suoritukseeni, pyrin parantamaan sitä, ja lopuksi voidaan katsoa miten niillä muilla meni. Toisten suoritukseen ja kuntoon kun en voi vaikuttaa, niin järkevämpää on yrittää vaikuttaa siihen mihin voin, eli omaan suoritukseeni. Sijoitukset tulevat sitten sitä kautta, jos tulevat.

Myönnän kyllä, etten tykkää hävitä kilpailua, mutta elämänkokemuksen karttuessa olen oppinut, ettei häviön murehtiminenkaan mitään auta. Mieluummin keskityn miettimään miten saan parannettua omaa suoritustani, treenaan lisää, ja kokeilen sitten uudestaan josko menisi sillä kertaa paremmin kuin viimeksi.
Ja iloitsen kilpakumppaneideni onnistumisesta.
Sekin on kivaa, tulee melkein yhtä hyvä olo kuin jos olisi itse voittanut. :)