Mulla oli eilen tän kisakauden viimeinen kisa.
Pienoinen ihme oli, että lopulta pystyin edes starttaamaan siihen kisaan.

Aamulla heräsin huonosti nukutun yön jälkeen mahakipuihin ja huimaukseen. Kyseessä ei ollut mitään kisajännityksestä johtuvaa oireilua, kyseessä kun ei ollu mikään tärkeä kisa enkä ottanut niistä mitään paineita.
Mahakivut onneksi hellittivät muutaman tunnin kuluessa mutta huimaus ei mennyt ohi.

Fyysisesti huonon olotilan lisäksi mua alkoi kuitenkin vaivata muutenkin outo olo. Tunsin, ettei kropassa ole kaikki kohdillaan. Tunteet heittelivät laidasta laitaan ja tunneailahtelut alkoivat käydä pikkuhiljaa yhä voimakkaammiksi.
Kaamea ärsytys tai epätoivoinen itku nousi pintaan ihan yhtäkkiä ja täysin ilman syytä.

Sain siinä aamupäivän aikana ainakin kolme kunnon 'melt downia', joihin en itsekään tiennyt syytä.
Olo oli yhtä aikaa ihan typerä ja aivan lohduton.
Olin niin sekaisin, että ajattelin ettei mun oo mitään järkeä lähteä ylipäätään ihmisten ilmoille saati sitten tekemään kovatehoisia urheilusuorituksia.

Olin kuitenkin varta vasten matkustanut ennen kisapäivää vanhempieni luokse, josta oli enää alle tunnin ajomatka kisapaikalle. Sääkin oli mitä mainioin, lämmintä ja aurinkoista. Ja tiesin, että tämä olisi luultavasti kesän viimeinen kisa, ja seuraavaa saisi odottaa monen monta kuukautta.
Tiesin myös, että olotilani johtui vain siitä että hormonitoimintani oli sekaisin kilpirauhasen vajaatoimintaan syömäni lääkityksen muuttumisesta, eikä kyse ollut mistään sinänsä vaarallisesta tai vakavasta asiasta.

 

Kilpailuun valmistavaa verryttelyä kisapäivän aattona. (iskän ottama kuva)

 

Sain lopulta sen verran koottua itseäni (äidin avustuksella), että päätin lähteä ainakin kilpailupaikalle ja tehdä päätöksen kilpailemisesta vasta paikan päällä.
Vielä automatkallakin kuitenkin nieleskelin kyyneleitä, jotka nousivat silmiini niinkin radikaalista syystä, kuin tekstiviestistä, jossa luki "Ok."

Onneksi kuitenkin lähdin yrittämään.

Astuessani autosta ulos urheilukentän parkkipaikalla aurinko tervehti minua heti ensimmäisenä ihanan lämpimillä säteillään.
Kentän laidalle päästyäni näin jo pari kaveria, joita moikkasin ohimennen ja sain hymyilevät tervehdykset takaisin.
Seuraavaksi vaihdoin pari sanaa treenikaverini kanssa ja iloitsimme molemmat hyvästä kisasäästä.
Haettuani kilpailunumeroni taas yksi hyvä kilpasiskoni / lukiokaverini tuli iloisena juttelemaan.
Verrytellessäni seuraani liittyi taas yksi treenikaverini, jolle sain myös purkaa hieman huonoa olotilaani, ja sain jopa vähän vertaistukea.

Mielialani koheni koko ajan ja kun huimauskin pysyi aisoissa, lähdin lopulta hyvillä mielin starttiviivalle.
Tavoitteenani oli vain nauttia kisasta, hyvästä seurasta kisapaikalla ja ihanasta kesäiltapäivästä.
Sen seurauksena tuloskin oli yllättävän hyvä, ylsin käytännössä kesän parhaaseen tulokseeni.

Vaikka sijoitukseni puolesta en ollut edes mitaleilla, lopputulos tuntui ihan voitolta minulle.
"Vaikeuksien kautta voittoon" voi joskus olla mahdollista vaikkei siihen edes itse jaksaisi uskoa.

 

Kisakauden päätöksen kruunasi vielä illalla ollut Eppu Normaalin keikka ja sen jälkeinen ilotulitus.

Seuraavan viikon keskitynkin sitten pelkästään yleisurheilun MM-kisojen seuraamiseen ja hurjaa vauhtia lähestyvän Linkin Parkin keikan etukäteisfiilistelyyn!

 

Yle Areena on mulla kovassa käytössä Pekingin MM-kisojen ajan.